hard and broken life

Moikka,

En oikein tiedä mistä kaikesta alottaisin, mut lähetään siitä mul on viel huomenna vapaa päivä töistä, ja nyt mä arvon asiasta että pitäisikö vaan hakea sairas lomaa ja yrittää ladata mieltä pikkuisen kun ei töistäkään tule vaan saan sielläkin pelkästään sutta ja sekundaa aikaiseksi, ei sekään kovin hyvä juttu ole mut en tiedä oon vaan niin hukassa taas.

mulla oli helvetin hyvät festarit takana helvetin hyvässä seurassa mut nyt taas kotiin tullessa elämä potkas vastaan taas oikein kunnolla ja palasin todellisuuteen, pikku siskoni sanoi hienosti mulle ” tiedätkö veli hyvä mitä tiedän varmuudella, sö et ole luovuttaja, et oo koskaan ollut. oot hiton vahva ja sinnikäs” tätä mä olen miettinyt todella paljon mietin sitä että jos todella oon vahva ja pääsen viel joskus tästä kuopasta, mut sit mietin sitäkin että en mä oo tarpeeks vahva enkä oo koskaan ollutkaan, tällä hetkelläkin kun kirjotan tätä tekstiä haluisin vaan satuttaa itseäni..

oon tehny niin paljon kaikkea paskaa ollut epäkohtelias ihmisiä kohtaan, aiheuttanu faijalleni töissä nyt niin paljon paskaa että sekin sanoi jo mulle että ei sekään kauaa kestä tämmöistä.. ja joo ymmärrän kyllä sen ihan hyvin mut mä oon yrittäny kuitenkin parhaani tällä hetkellä ja tiedän senkin että se ei ole paljoa se mut en vaan osaa sanoa mitä voisin tehdä toisella lailla että sen ei tarvitsi kärsiä mun takia.

mitä tulee äitiin aiheutan sille jatkuvasti kauhean hermo romahduksen olemalla vain oma itseni, tiedän sen että se yrittää vaan auttaa mua mutta mä nään sen siitä että silläkin on helvetin paha olla, ja siihenkin mä oon pelkästään syyllinen.

eihän se sitä ole mulle koskaan sanonut mut niin se vaan menee..

olen pahoillani tästä kaikesta en mä tajua itsekkään paljon pieni ihminen voi vaan saada paskaa aikaiseksi olemalla rikki…

ja se mitä tulee mun kaveri suhteisiin, ystävyys suhteisiin ja ylipäätään kaikkiin ihmis suhteisiin, ni nekin on alkanu menee päin helvettiä koska mä oon alkanu olemaan niin etäinen ja sulkeutunut omaan kuplaan ne alkaa ihmettelemään miks mä oon tämmönen, eikä ne osaa oikeen ymmärtää mua kun yritän selittää satutan vaan ihmiä nykyään en oo enään kenenkään arvoinen. mistä mä saan tähän avun että en menettäisi kaikkia ihmisiä mun ympäriltä..

alkaa vaan tuntumaan että kaikki kaikkoaa mun elämästä pois silloin kun mä niitä tarvitsin.

ja joo kyllä pelkään tällä hetkellä edes tutustua uusiiin ihmisiin pelkään että nekin ajattelee musta vaan että oon paska ihminen, mä en halua enään olla tämmöinen tahdon jonkun ylös pääsyn mutta en vaan enään pärjää oon kaikki temput tehnyt ja yrittänyt mut ei vaan onnista mikään enkä löydä tässä pimeydessä enään takasin tielle, tahtoisin vaan kaiken loppuvan keinolla millä hyvänsä..

mä oon nähnyt kaiken näköstä elämäni varrella ja oon yrittänyt aina auttaa kaikkia mut nyt mä en vaan kykene siihen enään vaan mä oon se joka tarvitsee apua, mut hyvin harvaa ihmistä edes kiinnostaa miten mulla menee tai että missä mun tilanne on tällä hetkellä, sen takia mietinkin sitä että olisko se pois lähteminen edes ollenkaan hankalaa kun tietää että vain ne muutamat miettis, ei sillä oikeesti tainnut olla kunnossa, ja toiset olis vaan että noooh näitä sattuu ja ei tuhlais sen jälkeen sekunttiakaan siihen että miettis että miks se teki niin.

mä vaan tarttisin jotain apua oikeesti ennen kun mä en enään pysty hallitsemaan itseni yhtään ja en oo kaukana siitä tilanteesta.

mä oon tähän asti yrittänyt kaikkeni tehä sen eteen että tulisin kuntoon mut alan vaan olla niin loppu kaikkea että en kauaa jaksa enään..

en tee enään oikeen muuta kuin oon vaan nykyään kotona neljän seinän sisällä missä seinätkin tuntuu kaatuvan vaan päälle…

 

jotenkin tällä hetkellä tää yksinäisyys painaa ihan helvetisti ja sattuu vaan olla joka ikinen kropan osa joka ikistä solua myöten huutaa kokoajan armoa eikä mikään oikeen tunnu miltään, ja kun tossa aikasemmin puhuin kavereista yms niin en jaksa enään niillekkään puhua asioista kun kaikikka se menee niin ohi toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, vastaan vaan enään nykyään kaikille hymyillen että kaikki on hyvin.

tää on vaan niin perseestä kun en voi yrittää ees rakentaa mun elämää eteen päin ollenkaan, enkä voi ajatella tulevaisuuttakaan kun sitä ei tiedä edes onko  semmoista, vai loppuuko kaikki ennemmin kuin kukaan uskookaan..

mulle sanottu monta kertaa että mulla on hyvä elämä, mut josa mulla on hyvä elämä minkä helvetin takia mä sit haluun täältä vaan pois, ja jos tää on hyvä elämä miks mä en voi sit vaan olla kunnossa?

pitäis jaksaa miettiä sitäkin että miten tässä pitäis edetä mut kun ei jaksa sitäkään tehdä, tekis mieli taaskin vaan avata pullo ja unohtaa sillä tää kaikki paska mitä koen.. enkä tosiaan tiedä hyväksytäänkö sitä töissä että että olisin sieltä vähän aikaa pois että yrittäisin saada jonkun tolkun tähän elämään

 

kun kuuntelin raaka-aineen biisiä osu sanat yllättävän hyvin mun elämään kun siinä sanottiin näin:

Taas on minun mieleni musta
Taidan potea masennusta
Tahtoisin kerrankin olla rautaa
Mutta mä kaivan itselleni hautaa
En saa missään arvostusta
Taitaa päässäni olla kusta
En pysty enää nukkumaan
Minä olen valmis kuolemaan

Viekää minut mielisairaalaan
Pukekaa minut pakkopaitaan
Vääntäkää minulle rautalangasta

 

Koska muuten en mitään tajua
Minä olen mielen vikainen
Ja aina vainoharhainen
Tahdon olla parempi ihminen
Yhteiskuntakelpoinen

kolahti vaan sanat niin helvetin hyvin mun elämään kun vaan voi osua

 

 

lopuksi haluan pahoitella kaikille mun käyttäytymistä, oon oikeesti pahoillani siitä mitä olen toisille ihmisille tehnyt ja kuinka ne kärsii mun takia mut en vaan itse voi sille mitään.

mun mieli on palasina enkä saa sitä kuntoon, ja niin kuin sanoin mun ois vaan parempi päästä kokonaan pois… tää loputon pelko ja ahdistus alkaa jo riittämään…

Anteeksi taas….

Moikka,

taas yritän jotain raapustaa tänne, vaikkakin kaikki on ennallaan enkä pysty vieläkään oikein olemaan kunnolla missään hetkessö vaan koko ajan jostain herää se pimeä puoli mikä vainoaa mua eikä anna yhtään siimaa vaikka kuinka yrittäisin.. viimeset kaksi viikkoa on mennyt enemmän perseelleen kuin koskaan ennen en oo edes enään työkykyinen mut silti vaan aina nousen sinne töihin.

enkä osaa taaskaan pyytä apua ajoissa nyt oon taas tässä pisteessä että haluun vaan pysyvästi pois, en mä halua kenenkään riesana olla oma perhekkin alkanu nyt parina päivänä stressaamaan mun takia ihan liikaa, en vaan kestä katsoa sitäkään enään että ne ei voi mun takia hyvin… eilen uskalsin vihdoin näyttää isälleni missä mennään mikä mun tilanne on… siinä on mies joka ei itke koskaan pois lukien kun suomi pärjää formuloissa tai suomi voittaa jääkiekossa sillon voi häneltä nähdä onnen kyyneleet… mut eilen kun se luki tätä kaikkea mitä mä oon tänne kirjottanut näin sen kun se itki ja nyt se alko stressaamaan mua niin paljon että pelkään että sekään ei jaksa kauaa… se on kuitenkin ton meidän yrityksen pää ja häntä ja mä luulen että mä vaan tuhoan sen kun en enään pärjää siellä joka päivä töissä on niin helvetin raskas pidätän sitä pahaa oloa väkisin poissa ja kun töistä pääsen se purkautuu niin pahana että pelkään tekeväni itselleni jotain, ja samassa kuitenkin haluan satuttaa itseäni.

oon nyt miettinyt sitä että olisko se paloniemi mulle hyvä paikka että saisin vähän käytyä näitä asioita turvallisesti läpi että ei tarvitse pelätä kokoajan tekevänsä itselleni jotain mut sit samassa pelkään mennä puhumaan asioista saatikaan että täytyis olla valvonnassa 24/7 mut ei välttämättä kohta oo enään muuta vaihtoa jos tää suunta ei ala kääntymään mä nukun edelleen yössä helvetin vähän vaikka lääkeitä syönkin ei nekään tunnu enään auttavan..

oon koittanut pääni miettiä puhki ja keksiä vaan hyviä asioita elämästä mut olevinaan kun keksin aina jonkun se kääntyykin yht äkkiä mun mielessä pahaksi… lisäks mulle toitotetaan kaikkea että joo kyl mulla on elämässä kaikki ihan hyvin että pää pystyyn vaan ja jatkat elämäs, iha helvetin helppohan se on sanoa mut kuinka monen muun tekee mieli päivittäin päivänsä… viinankanssakaan ei oikeen fiksua lätkää pitäis siinäkin saada putki katkastua mut seki on helpommin sanottu kuin tehty. kännissä vaan kaikki on niin paljon helpompaa, ja kohta joku viisas sanoo taas että viina ei oo ratkasu mihinkään.. no kertoisko sitten samalla että mikä on kun mä en osaa enään.

mut onneks nyt pääsee näkemään kavereita ja lähen loppuviikoks reissuun ja saan ottaa ihan luvalla ilman että kukaan voi siitä valittaa, oon kyl helvetin kiitollinen siitä että mulla on näinkin hyvä kaveri piiri vaikka sekaan mahtuu niitäkin ketä sanoo joo et sä oikeesti oo ees sairas sä kerjäät vaan huomiota!

no jos kerjäisin huomiota vaan miks helvetissä mä satuttaisin sit itseäni tai miks mä en nuku tai miks mä en syö?

saisinko noihin kaikkiin myös vastauksen?

ja yritän miettiä minkälainen porukka mua edes jäisi kaipaamaan jos mä lähtisin täältä ne ihmiset on laskettavissa kahden käden sormilla jotka oikeesti välittäis muasta sen verran että kaipaisi mua vielä, mutta onko mun järkeä käytä tätä helvettiä läpi niiden ihmisten takia kun helpoin keino olisi kun pääsisi vaan pois…

mä tiedän että niille tutuille ketä tätä lukee tää ei välttämättä oo kaikkein kauneinta tekstiä mut en mä enään haluu valehdella tästä olosta oon sitä niin kauan tehnyt jo, nyt mä vaan tarvitsen apua tähän paskaan oloon

mutta palataan asiaan kun olen viettänyt mun lomani kerron sitten lisää kuulumisa.

Hei, painin kovemmin kuin koskaan näiden paskojen ajatusten kanssa… en oikein löydä enään mistään lohtua.. kaikki on vaan täällä hetkellä semmosta että elän kuin jossain sumussa ja haluisin vaan päästä täältä pois en ole syönyt kahteen viikkoon juuri mitään, viime vikolla söin vähän paremmin mutta nyt tällä viikolla olen syönyt kaksi lämmintä ruokaa ja kolme paahtoleipä… ruoka ei vaan mene alas tai jos menee oksennan sen heti pois.  Paino on tippunu vähän reilu kahdeksan kiloa enkä jaksa tehdä enään oikeen mitään.

Kroppa on niin väsynyt että joka ikinen lihaksen ripe mitä löytyy on kipeä ja aivan lopen loppu.

Sängystäkin nouseminen on niin työlästä että, tekis mieli vaan jäädä makaamaan siihen ja toivoa että joskus asiat ois paremmin, mut sitäkään on turha toivoa enään kun en edes tiedä olenko ansainnut tulla enään kuntoon

tuntuu että kaikilla olisi helpompaa kun mä en olis täällä enään.

Omaa äitiäkin rasitan niin pahasti että kohta sekin varmaan palaa ihan loppuun enkä mä sitä halua, perheelleni mä toivon kaikesta huolimatta pelkkää hyvää, mut itsestäni en enään tiedä olen palanut nyt niin loppuun että alan olla kyllästynyt kaikkeen kun ei lääkkeetkään enään auta, onko mulle enään mistää apua vai olisiko vain parempi päästä pysyvästi pois?

kaikki on mennyttä perhe tukee kyllä mua ja kannustaa jatkamaan eteehn päin ja sanoo että kyllä mä viellä tulen kuntoon… oon vaan taas seonnu päästäni niin rajusti että mun pitäis varmaan joutua hoitoon… viinankin kanssa läträäminen on lähteny niin lapasesta että pelkään itse itseäni vaikka muille ne tekisikään mitään niin mitä saatan itselleni tehdä onkin aivan toinen juttu.. löydänkö mä elämääni koskaan enään mitää minkä takia olisi syytä jatkaa tätä, tällä hetkelle ei ole mitään syytä paitsi toki saattaisin perheen saattaa helvetin huonoon jamaan pois lähdölläni, mutta en vaan voi sille mitään

Ei tää oo kenellekkään kaunista katsottavaa kun iso mies itkee tuskissaan silmät päästää melkeen eikä kenellekkään kaunista katsottavaa kun iso mies ei pysty elämään elämäänsä täysillä, vaan taistelee elämästään joka helvetin hetki. miksi mä en vaan voi olla niinku kukatahansa nuori vaan mun pitää kestää tätä taakkaa, eikä mulla oo edes enään ketään kenen kanssa jakaa tätä…

kaverity kyl yrittää tosi kavasti auttaa muttakun niillekkin puhuminen saa vaan ajatus maailman liikkumaan niin deepilla alueella että toisaalta helpottaa mut siinä samassa luo semmoisen paineen ja paska myrskyn pään sisään että vaikea edes kuvata koko tunnetta.

Tää koko loppu viikko ollaan menty niin sumussa että en edes muista torstaista muutakuin sen että aamulla muistan menneeni töihin ja yht äkkiä havahdun iltapäivästä siihen että olen keittiön pöydän ääressä melkein konjakki pullon juoneena…

tällä hetkellä töihin pääsy on kaikkein vaikeinta, töistä en uskalla olla pois että ei tule sanoimista mutta oon vaan niin väsyny että en pysty keskittymään edes työn tekoon…

onneks mulla koittaa pieni loma pian ja pääsen vähän nollaamaan elämää ja lähen ihan huippu seurassa festareille ja saan yrittää unohtaa murheet

 

olen pahoillani jos tällä pahoitan jonkun mielen, mutta tää on mun tapa kertoa elämästä ja hakea helpotusta kun pystyn purkamaan asioita tänne..

viime aikoina en oo nukkunu kuin yössä 1-2 tuntia alkaa uni velkaa olee kertynyt niin paljon että en tiiä mikä tähän uneenkaan auttais enään päivät yritän viellä jotenkin sietää mutta illat ja yöt kun käyt rauhottumaan alkaa kelaamaan kaikkia asioita ihan vitusti ja kaikki sattuu ihan helvetisti… ihmiset mietti että onko mulla mielessä se että satuttaisin itseäni? ni kyllä se käy helvetin usein mielessä ja sitä kyllä teenkin mm sillä että menin himassa seinästä läpi yms… mikään ei vaan tuo kun hetkellistä helpotusta… pelkään sitä että en kohta pystyis pitämään enään mun koirasta huolta tähän asti on kuitenkin kaikki mennyt ihan hyvin sen suhteen… mut eipä mulla oo paikkaakaan mihin voisin koiraa laittaa jos en itse pitä sitä…

mitä mieltä ihmiset olette onko mullaa enään mahdollisuutta edes nousta täältä vai olenko mä siinä pisteessä että en enään voi palata vai voinko ammatti avulla päästä viellä takasin kuntoon? onnellisuuten en enään kuiten jaksa uskoa mun mä ite menetin menetin mun onnellisuuden lähteen omaa tyhmyyttäni, sen yritin korjata mutta se ei auttanut ja siitä olen niin katkera itselleni että oikeen hävettää mutta sitä kun ei enään voi korjata niin vaikea sanoa mitä siihen asiaan pitäisi suhtautua… viellä vuosi sitten haaveilin että olisin voinut lähteä rauhan turvaajaksi mutta nyt sekään ei ole enään mahdollista… tuntuu vaan kaikki olevan lopussa….

 

tuntuu vaan kaikki painavan liika kun kerralla hölmöilin ton mun eron ja tein liikaa töitä että uuvutin itseni ihan loppuun, sitten alkoikin kaikki vanha

kalvaa ja painaa…

 

 

kiitos, kuumarrus ja anteeksi

ps. masennus on vakava sairaus mitä kukaan ei oikein tahdo ymmärtää.

 

 

masennukseen sairastuu yhä useempi nuori nykypäivänä siksi haluan kirjottaa siitä ja toivoa että kukaan ei joudu kokemaan samaa kuin minä.

Hei,

Olen aivan uusi enkä ole ennen tehnyt tämmöistä joten alku tulee olemaan varmasti haastavaa. Toinen asia mistä olen pahoillani jos kirjoitus ei mene kielioppien mukaan, älkää siitä välittäkö.

Mutta niin olen lähes tuiki tavallinen 23 vuotias nuorimies joka on kokenut kovia elämässä on ollut enemmän ja vähemmän murheita matkan varrella ja nyt olen aivan totaalisesti kadottanut elämän suunnan ja olen sairastunut masennukseen kaikki tämä alkoi useita vuosia sitten kun kun kävi tapaturma missä ajoin mopolla kolarin auton kanssa niin että sain ruhjeita ja vammoja joka puolelle kehoa ja avo murtuman vasempaan sääreen.

tapahtuneesta en itse muista henkilö kohtaisesti mitään mutta kaverini ovat kertoneet sen mitä itse osasivat ja näkivät, puhe tiedon mukaan olisin lentänyt useita metrejä ilmassa ja pudonnut maahan kuin märkärätti, tapahtuneesta kun en mitään muista on herännyt monen monia kysymyksiä jälkeen päin

entä jos ajoinkin kolarin tahallaan? entä jos se oli tarkoitettu että niin kävisi?

Olisiko elämä toisenlaista jos näin ei olisi käynyt?

kuitenkin en avaa asiaa nyt sen enempää siirryn seuraavaan asiaan joka koskee äitiäni ja siskojani niin pienempää kuin isompaakin eli vuotta en muista mutta tosiaan meidän talo paloi niin että äiti ja siskot olivat siellä sisällä, toki he selvisivät ilman vammoja mutta ikuiset traumat siitä jää kuitenkin.

Eli olimme tulleet loma reissulta turkista kotiin noin kahta tuntia aiemmin isäni lähti käymään töissä heti kun hän oli yrittäjä tuolloin minä sain kaverilta kyydin olin menossa moikkaamaan kavereita, sain puhelun kaverilta että ”mitä vittua teiän talo palaa” johon vastasin vain että älä nyt paskaa jauha.

Sen jälkeen sain hysteerisen puhelun isältäni joka kertoi että meidän talo todella palaa, kaikkein pahinta tässä on se että äitini ja isosiskoni olivat sisällä nukkumassa palon syttyessä luoja kiitos pikku siskoni oli hereillä ja huomasi palon ja tajusi herättää äidin.

no kun pääsin kauhee kyytiä ”kotiin” mi tään ei ollut enään tehtävissä kaikki oli mennyttä. meidän perheelle jäi vain se mitä päällä oli. ei ollut kotia enään siinä jäi viisihenkinen perhe vailla suojaa ja kattoa päänpäällä kokonaan elämäni kauhimpia hetkiä, myöhemmin selvisi viellä palosta semmoinen asia että kyseessä saattoikin olla tuhopoltto.

kaiken tämän lisäksi naapurimme kehtasi viellä tulla huutamaan paikan päälle että ” mitä vittua sä pentu olet mennyt tekemään” ja syyllisti minua

en ikinä tekisi mitään tuommoista, en ikänä.

tästä kaikesta huolimatta meidän perhe jaksoi taistella ja saimme aloitettua elämämme uudestaan, saimme apua ystäviltä ja sukulaisilta mutta ei se korvannut kaikkea menettämäämme millään tavalla.

Taas herää kysymyksiä: mitä pahaa me olemme tehneet että näin tehtiin meille?

olimmeko huonompia kuin muut kun piti talo polttaa?

mutta sitten siitä noin pari vuotta eteen päin pieni ja hento pikku siskoni RAISKATTII, mikä tai kuka tekee semmoista ei se pitäis olla edes mahdollista, mitä on tämän jätkän päässä liikkunut silloin?

se tuhosi pienen tytön elämän täysin, ei koskaan tiedä tervehtyykö hän siitä traumasta koskaan, uskaltaako hän olla yksin enään koskaan?

en tiedä tuommoinen teko vetää vaan niin sanattomaksi että en osaa kuvailla asiaa enempää… en tiedä mitä olisi pitänyt tehdä en aina pysty olemaan hänen apuna ja suojana mutta seb kerran kun hän olisi suojelua tarvinnut en ollut paikalla ja se painaa mulle syyllisyyden tunteen koko hommaan…

sitten ois viellä yks minulle käynyt iso asia mistä en ole koskaan päässyt yli enkä ymmärtänyt koko asiaa.

Eli siis seurustelin vuonna 2014 yhden tytön kanssa seurustelu suhde päättyi kesäkuun puolessa välissä 2014 mutta se mistä hän kertoi vasta jälkeen päin minulle oli kun olimme turkissa jälleen lomalla niin hän laittoi viestin minulle ” hei pitäisi kysyä onko teillä suvussa jotain perinnöllisiä sairauksia” noo en asiaa sen kummemmin miettinyt ja vastasin ” diapetes ja nivel reuma” vasta paljon jälkeen päin aloin miettimään että että miksi se edes kysy sitä? nooh sit koitti huhtikuu 2015 sain tiedon siitä että mulla olis mahdollisesti tytär joko olisi syntynyt ystävänpäivänä 2015 sitten kun asiasta alettiin keskustelemaan tämän lapsen äiti alkoikin sitten väittämään että ei se ookkaan sun että sillä ei oo isää nyt eikä tuu koskaan olemaan.

sitä ennen se oli viellä kovasti väittänyt että meissä on samaa näköäkin.

en oikein tiennyt miten suhtautuisin asiaan en koskaan puhunut asiasta kenellekkään ja suljin sen sisääni kului aikaa jonkun verran aloin voimaan pahoin aloin nukkumaan vaim paria tuntia yössä en jaksanu tai halunnut nähdä kavereita istuin kotona vain kuullokkeet korvilla olin sulkenut kaiken ulos elämästäni.

sitten jollain ihmeellä äitini sai mut tajuumaan että en oo kunnossa ja haettiin mulle apua ja sainkin apua heti mut otettiin tosissaan sillon, vaikeaa se oli en oo koskaan tykännyt puhua mun omista ongelmista kellekkään vaan aina oon vaan auttamassa muita ja kaiken sen keskellä vaikka olin kuinka paskana jaksoin aina hymyillen sanoa muille että mä oon kunnossa, vaikka todellisuus oli jotain aivan muuta todellisuus oli sitä että tuntui kun olisi vanne rintakehän ympärillä mikä kiristää niin että en pysty hengittämään tuntui kuin sydän ois jäätä ja että pää ei toimi ollenkaan.

mutta sitten kun ”jouduin” puhumaan asioista psykiatrille ja sain lääkkeellistä hoitoa asiaan aloin voimaan paremmin ja jaksoin tehdäkkin jo asioita, jonka seurauksena tapahtuikin yksi mun elämän parhaista asioista.

Löysin meinaan niin ihanan tytön itelleni että toista en oo koskaan tavannut se jaksoi seistä mun rinnalla vaikka olin päättänyt että mä en jatka enään omaa elämääni ja haluan vain pois täältä.

se ei siitä hetkahtanukkaan vaan jatkoi rakastamista mua kohtaan, vaikka en voinut olla täydellinen mies sille sairauteni takia silti se katsoi mua, ei kukaan muu tekis niin! ja siitä sun olin päättänyt että en jatka elämääni hän esti sen tapahtumasta se nosti mua ylös päin koko ajan siinä oli mun mielestä todellista rakkautta…

ja minä kun en osannut kohdella sitä aina hyvin, siitä en voi syyttää ketään muuta kun itseäni olisi pitänyt olla hänelle parempi ja huomioida häntä enemmän hän oli kuitenkin sen hetkiseen aikaan mulle kaikkein paras lääke.

Sitten aloin olemaan taas aika lailla oma itseni ja Tein töitä kun hullu että minun ja hänen olisi hyvä olla, mikä todellisuudessa koituikin sitten minun kohtaloksi kun ei nähty enään tarpeeksi aloin olemaan ihan loppu ja uupunut työmäärästä aloin taas vajoamaan pohjaa kohden en enään tiennyt mitä haluan, olin poissa tolaltani ja masennus palasi.

sitten päätin erota hänestä vaikka ei olisi pitänyt..

mutta mielessäni mietin että tämä on oikea ratkaisu vaikka ei ollut todellisuudessa halusin hänestä erota vain sen takia että pelkäsin että satutan niin pientä ja hentoa tyttöä kun olen taas aivan hukassa ja kylmä

pelkäsin että hän ei kestäisi sitä ja muuttuisi itsekkin samanlaiseksi.

vaikka todellisuus on se että hänen tukea minä olisin tarvinnut vain.

haluan tässä samalla pyytä nöyrästi anteeksi sitä että että kohtelin häntä huonosti ja väärin

mutta rakastaa osasin häntä koko sydämmestä, nyt ja aina.

menetin tukipilarini oman tyhmän pään takia onko tässä mitään järkeä edes?

ihan sama mitä hyvää elämässäni tulee vastaan se viedään aina pois minulta, miksi juuri minä? miksi ei joku muu välillä? enkai minä voi olla niin paha ihminen että olisin ansainnut tämän kaiken? mitä mun pitäis tehä enään vai onko kaikke tehtävä tehty jo? kannattaako enään taistella vai luovuttaa? mikä avuksi kun on jo kaikkea kokeillu? onko mun elämällä ylipäätään mitään tarkoitusta? miksi mä mulle tulee kaikki paska aina?

niin deeppejä ajatuksia käy aina välillä pään silsällä että en osaa olla, yö unet on luokka hyvä jos silmiä ummistaa, syöminen tapahtuu ehkä joka toinen päivä ja se on vain muutama leipä silloin.

päivisin väsyttää aivan tolkuttomasti mutta öisin ei saa nukuttua, päivisin ei pääse nukkumaan kun täytyy töissä käydä.

mistä apua? mikä korjaisi mut?

tahtoisin vain nukahtaa ja herätä terveenä, niin että kaikki tuska ja kipu ja muu huoli olisi poissa….